Perhosen kotelo

Tänään löytyi perhosenkotelo, iso ja tummanpuhuva.
Tutkimusten tuloksena selvisi, että kysymyksessä oli mäntykiitän kotelo.

Kotelolla oli pituutta n.4cm ja sen takaosa liikahteli, joten jossain vaiheessa siitä kuoriutuu lentävä yksilö.


 Muistelin, että olin joskus kuvannut mäntykiitäjän toukan ja löytyihän siitä kuvia, vuodelta -10, kuvat alla.

Enään vain aikuinen kiitäjä puuttuu.

Pienet ötökkäiset

Aurinkoa, lämpöä ja melko tuuletonta.

Tavanomainen kierros pajujen parissa on nyt paikallaan, jokohan kukinnot olisi saaneet uusia vieraita.

Perhosia odotin näkeväni, mutta piti tyytyä noihin pieniin kärpäsiin. Mönkihän siellä kyllä hieman pulleampikin meden kerääjä.

Pajunkissojen kera

Nyt pajunkissat alkavat olla kukkeimmillaan ja sen ovat huomanneet pienet siivelliset myös.

Kävin aamupäivällä ojien reunoja koluamassa ja pistän tulemaan pajunkissoja useamman kuvan kera.

Väriloistoa suolla

Kyllä se kevät on ja luontokin alkaa valmistautumaan uuteen kukoistukseen auringon myötä.
Eilen iltapäivällä piipahdettiin suolla, suopursun tuoksu tuntui vahvana ja vaiverot hehkuivat vastavaloon punaisina.

Nämä kilikellot kuuluvat suopursulle, ovat viimevuotisia kukintoja. Vaiveron puna saa kuivat kukinnot hehkumaan ja tietenkin aurinko, joka hellii suon asukkeja.

 

Kaikkialla oli runsaasti suopursuja ja nuppuja vallan mahdottomasti, tulee upea kukinto.

Tupasvillan kukinto on tosi vaatimaton, se jo kukkii. Tupasvilla kukkii aikaisin ja kasvattaa sitten valkoiset siemenhahtuvat, suo peittyy valkoiseen, tuulessa keinuvaan pumpuliin.

Pienten mäntyjen oksilla on vanhoja, edellis vuoden käpyjä, jotka myös antavat väriä, tasapainottavaa sellaista.
Männyt ovat matalia, joten käpyjen kuvaaminen on vaivatonta.

 

Tämä vaivero on kuin tuhkimo, jonka saa loistamaan vastavalo. Jos käännät selkäsi auringolle, niin edessäsi on vain kuivuneen näköistä ryteikköä.
Ei menee kovinkaan kauan, kun tämän kasvin kukat puhkeavat, sillä nuput ovat jo valmiina odottamassa.

 

Metsän siimeksessä

Voisi melkein sanoa, että metsän sylissä, tai metsä puskee läpi katon.
Joskus olin käynyt katsomassa hylättyä pientä tönöä ja nyt ajattelin käydä sitä kuvaamassa.

Meinasin jo kääntyä takaisin, ei sitä enää ole. Katselin kohti sakeaa kuusikkoa ja lopulta  havaitsin pienen aukion reunassa häämöttävän jotain.

Talo, on se vielä paikallaan, se mitä siitä on jäljellä. Tiheä kuusikko oli saartanut tönön niin tiuhaan, että sain puskea itseni väkivalloin sen läpi.
Olin kuin prinssi Rohkea, joka raivasi itsensä prinsessa Ruususen luo.

Yritin kurkistella ikkunoista sisälle.
Katto ja välikatto olivat romahtaneet alas, joten näin vain lahonneita katon palasia ja puumoskaa.

 

 Metsä oli jo tunkeutunut sisälle asti ja katseli toiselta puolelta uteleliasta häiritsijää.

Kiersin talon etupuolelle tai oikeammin tunkeuduin kuusiviidakon läpi, neulaset pistelivät ilkeästi. Ihan selvästi tunsin, ettei minua tänne kaivata.
Ulkoseinässä, oven vieressä, oli puinen naulakko. Tähänkö pitäisi ripustaa tulijan ulkovaatteensa.

Ehkä kuitenkin kurkkaan sisälle.
Kauniisti patinoituneessa ovessa riippui parikin lukkoa, mutta ovi ei ollut lukossa. Se on kutsuvasti raollaan.

 

Ensimmäiseksi huomaan kaaoksen sisäpuolella ja kengän lojuvan oven edessä.

Siellä on myös penkki ja sen päällä kaunis pyöreä kulho. Se on todella kaunis, niin ihana, ajansyömä pinta.

Seinä on hajonnut ja katkenneiden lautojen välistä tulvii valoa.Seuraavan huoneen katto on sortunut. Nurkassa kyyhöttää pesukone, aikansa palvellut ja hylätty.

Hirret ovat saaneet pintaansa uuden värin, vai olisiko talon asukkaat ne aikoinaan, jollain aineella käsitelleet.
Nuokin esineet on joku joskus nostanut seinälle, jättänyt jälkeensä ja lähtenyt.

Katto pahvi roikkuu talon sisällä kuin aave, huomaatko profiilin.
Taidanpa lähteä, ehkä tulen takaisin.

Jospa tuo talo vielä muutaman vuoden pitää puolensa, lopulta luonto vie kuitenkin voiton.