Sumuinen aamu, mutta nyt kuvausreissu vei rantaa kauemmaksi, Sumujen silloille.
Silta, joka kulkee Maaningan Viennankosken yli, kosken, jolla melkein aina näkee perhokalastajia. Nyt ei kuitenkaan ollut heitä, mutta joitakin lokkeja istui kosken kivillä, kalastajia paikalla kuitenkin.
Lokit silmäilivät sumuista koskea ylös alas ja jonkin silmäyksen sain myös osakseni.
Vanha, harmaa lato piilotteli rannan koivikossa, katseli yhdellä silmällään kulkijoita.
Mutkaista tietä matka johti eteenpäin. Tämä tie on hieman sivussa vilkkaasti liikennöidyltä päätieltä ja täällä sumun keskellä, voi tuntea olevansa yksin maisemassa, joka häipyy kaiken peittävään harmauteen.
Kulku oli hidasta. Tien puissa ja kuihtuneissa kasveissa oli joka askeleella kuvattavaa. Seittejä siellä täällä, toinen toistaan kauniimpia.
Mutta nyt saapasta toisen eteen, pikkaisen tuulahtelee ja sumu haihtuu pian ja vielä on matkaa jäljellä.
Maaningalla on kanavia kolmekin kappaletta, mutta se vanhin saa olla omassa rauhassaan ja rapistua.
Poikkesin tälle keskimmäiselle, joka ei ole enään käytössä, mutta kanavan ympäristöä kuitenkin hoidetaan.
Väylä johtaa Onkiveden puolelle ja mikäs se siellä pilkottaa, Sumujen silta.
Sumu on jo ohentunut. Silmät tavoittavat muutakin värisävyä kuin harmaata ja katse kiirii kauemmaksi.
Patikointi tekee hyvää. Kävellen voi nähdä ja kokea paljon, edetä rauhassa eteenpäin.
Monia paikkoja olisin voinut kuvailla pitempäänkin. Mutta koska sumua lähdin kuvamaan, niin matkan oli jatkuttava ennenkuin kohde ehtii häipyä.
