Majakka

Lokakuisessa metsässä loistaa pienoinen majakka, joka luo ympärilleen sadunhohtoisen maailman.

Sen löytää, kun katsoo.

Vihdoinkin, taviokuurnia

Moneen, moneen vuoteen en taviokuurnia ole nähnyt, mutta nyt lykästi.
Onneksi otin kameran mukaan, kun koiraa lähdin ulkoiluttamaan. Ja onneksi pihlajanmarjoja on niin paljon, että niitä on vielä taviokuurnillekin jäänyt.

Rastaat söivät osansa ja isot tilhiparvet ovat ahkeraan mutustelleet ja sitten nämä.
Taviokuurnat maastoutuvat hyvin marjojen joukkoon, en ensin huomannutkaan, kun istua kököttivät aloillaan.
Otin kuvia ensin kauempaa, mutta liikuin lähemmäksi ja olin melkein kosketus etäisyydellä ja ruokailu senkuin jatkui.

Uros on värikkäämpi ja kuvasinkin sitä melko paljon, mutta kotona kuvia katsoessani, niin tuon naaraan väritys miellytti kuitenkin enemmän. Linnun väritys ja ympäröivä syksyinen luonto, loi niin kauniit sävyt.

Siinä puun vieressä katsoessani, noita luottavaisia herkuttelijoita, tunsin lämmön, vaikka sormia paleli ja varpaitakin kylmyys hyysi.

Kesän lahja syksylle

Lahja, joka jäljelle jää.

Ukonjärven seita

Piti laittaa uusinta postaus tästä kivestä, joka paljastui seidaksi.
Kiinnosti kovin tuo möhkäle, niin että tiedon etsintään piti alkaa.
Sekin selvisi, että tuolla Ukonjärven Ukolla on ollut jo aiemmin uhripaikka kuin Inarinjärven Ukolla.
Jossain mainittiin, että olisi Naamakivi, sillä edestä katsoen sillä näyttäisi olevan ihmiskasvot.
Minuun teki kyllä tämä seita vaikutuksen sivusta katsoen, sillä kaukaa katsoen se vaikutti uhkaavalta.

Veneen mentävä paikka

Aika ahdas väylä veneelle oli Ukon ja Hämähäkkiniemen välissä. Virtauskin  melko voimakas, kun noiden kivien välistä puikattiin tulemaan.

Ei tuosta kovin isolla veneellä olisi päässytkään.
Järvellä ei koko aikana näkynyt veneitä, mutta tässä kohtaan tuli ensimmäinen  vastaan.
Tuo aita on jo Hämähäkkiniemen  puolella.

Hämähäkkiniemessä maaruskaa, kiviä ja mäntyjä niiden lomassa.

Niemi ojenteli itseään järvelle. Kuin hämähäkin jalat ikään, sen kivikot kurottelivat tuloksettomasti vastarantaa.

 

Tasaiselta kalliolta oli kaatunut suurehko mänty, joka paljasti kiemuraiset juurensa.  Tässä noiden mäntyjen kasvun salaisuus paljastuu.

Juuret levittäytyvät pitkin kallion pintaa ja hakeutuvat vaakatasossa pitkälle, etsien maata, jotta saisivat hiukankin ravinteita ja kiinnitymisalustaa.

Mänty on kuin Lapin ihminen, vähään tyytyväinen karujen olosuhteiden kasvatti.

Tänään sitten kotiin. Inarin postaukset loppuvat samalla tältä erää tähän.