Mutkaisen ja kapean tien jälkeen avautuu lahden poukama, tuolla pitäisi sijaita Hamningbergin vanha kalastajakylä.
Ilma on utuinen, mutta aurinkoinen. Kaukaisuus verhoutuu kuin savuun, joka liikkuu maiseman yllä.
Vanha kalastajakylä levittäytyy Jäämeren pohjukkaan, se on Euroopan koillisin osa. Kylästä on poistuneet kalastajat, mutta talot ovat kesäasukkaiden asuttamia. Kylään ei aurata tietä talvikuukausina, joten se herää henkiin vasta lumien sulattua.
Vaikka Jäämeri ei julmasti ärjykkään, niin se näyttää silti voimansa, kun mainingit iskeytyvät aallonmurtajaan. Kalastaja aallonmurtajan nokalla on pieni, verrattuna jylhään ympäristöön.
Aallonmurtajaa ei rakennettu valmiiksi ja väki kaikkosi kylästä, kun elinkeino, kalastus, sammui. Vielä pari vuotta sitten, tälle paikalle johti tie, mutta nyt se oli raivattu pois. Jäämeren suolainen vesi rapauttaa voimallaan lopulta ihmisten aikaansaannokset.
Joitakin viitteitä on vanhasta elinkeinosta ja niistä taidetaan pitää hyvää huolta. Hamningberg on kesäisin matkailijoiden yhtenä käyntikohteena Varangin rantamilla.
Hei, onko tuo kettu. On se, kotikettu vai onko ketut tosiaan täällä näin kesyjä, että istuvat keskellä päivää pihapiirissä.
Siinä se meitä katseli, rapsutteli aikansa korvallistaan ja siirtyi lähemmäksi autoa, kuskin puolelle.
Juoksenteli auton edessä ja siirtyi oikealle puolen, odotti tietenkin jotain suupalaa. Ketut kuulema ovat Varangissa kesyjä ja tulevat tienreunaan odottamaan matkalaisten antimia.
Kesäajan kulkijat syöttävät kettuja ja talvella paikalliset jahtaavat, sillä kettu voimakkaampana vie naalilta elintilaa. Kettu taitaa olla sellainen tulokas ja paikalliset haluaisivat naalikannan elinvoimaisemmaksi.
Hemningbergin kylällä on mielenkiintoiset vaiheet, niistä löytyy kyllä tietoa netistä. Kunhan aika antaa myöten, niin täytynee tutustua tarkemmin.
