lauantai 15. maaliskuuta 2014

Metsän siimeksessä


Voisi melkein sanoa, että metsän sylissä, tai metsä puskee läpi katon.
Joskus olin käynyt katsomassa hylättyä pientä tönöä ja nyt ajattelin käydä sitä kuvaamassa.

Meinasin jo kääntyä takaisin, ei sitä enää ole. Katselin kohti sakeaa kuusikkoa ja lopulta  havaitsin pienen aukion reunassa häämöttävän jotain.

Talo, on se vielä paikallaan, se mitä siitä on jäljellä. Tiheä kuusikko oli saartanut tönön niin tiuhaan, että sain puskea itseni väkivalloin sen läpi.
Olin kuin prinssi Rohkea, joka raivasi itsensä prinsessa Ruususen luo.



Yritin kurkistella ikkunoista sisälle.
Katto ja välikatto olivat romahtaneet alas, joten näin vain lahonneita katon palasia ja puumoskaa.



 Metsä oli jo tunkeutunut sisälle asti ja katseli toiselta puolelta uteleliasta häiritsijää.


Kiersin talon etupuolelle tai oikeammin tunkeuduin kuusiviidakon läpi, neulaset pistelivät ilkeästi. Ihan selvästi tunsin, ettei minua tänne kaivata.
Ulkoseinässä, oven vieressä, oli puinen naulakko. Tähänkö pitäisi ripustaa tulijan ulkovaatteensa.



Ehkä kuitenkin kurkkaan sisälle.
Kauniisti patinoituneessa ovessa riippui parikin lukkoa, mutta ovi ei ollut lukossa. Se on kutsuvasti raollaan.




Ensimmäiseksi huomaan kaaoksen sisäpuolella ja kengän lojuvan oven edessä.



Siellä on myös penkki ja sen päällä kaunis pyöreä kulho. Se on todella kaunis, niin ihana, ajansyömä pinta.



Seinä on hajonnut ja katkenneiden lautojen välistä tulvii valoa.Seuraavan huoneen katto on sortunut. Nurkassa kyyhöttää pesukone, aikansa palvellut ja hylätty.



Hirret ovat saaneet pintaansa uuden värin, vai olisiko talon asukkaat ne aikoinaan, jollain aineella käsitelleet.
Nuokin esineet on joku joskus nostanut seinälle, jättänyt jälkeensä ja lähtenyt.



Katto pahvi roikkuu talon sisällä kuin aave, huomaatko profiilin.
Taidanpa lähteä, ehkä tulen takaisin.

Jospa tuo talo vielä muutaman vuoden pitää puolensa, lopulta luonto vie kuitenkin voiton.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Vedet virtaa

Pieni vaatimaton oja muuttuu hetkeksi ihan mielenkiintoiseksi kuvauskohteeksi, kun se täyttyy sulamisvesistä.











lauantai 25. tammikuuta 2014

Hämärässä, tuulessa ja tuiskussa

Eilen sitten retkeiltiin kuvaten.



Kuvaussessio aloitettiin Oulujokivarresta, jossa uinaili parvi sorsia. Uskollisesti ne seuraili hämärssä rantatien kulkijoita, toiveena kai jotain purtavaa.
Täällä on ennen ruokittu lintuja, mutta nyt on kaupunki lopettanut ruokinnan. Tottumuksesta jotkut maijailevat vielä rannalla ja ehkä senkin vuoksi, että se pysyy sulana.




Aikomus oli kuvata kaunista kuuraista talvimaisemaa, mutta yöllä oli noussut kova tuuli ja karistanut kuurat ja lumet. Lämpötila oli huomattavasti lauhempi, tuuli kuitenkin aiheutti sen, että sää tuntui yhtä kylmältä kuin edellisenä päivänä.




Merenrannalla tuuli sitten oikein kunnolla, huulet lepattivat vastatuulessa ja lumi kiiti pitkin hiekkarantaa.
Sää ei kuitenkaan karkoittanut pilkkijöitä jäältä.




Rakennuksen suojassa oli tyyntä ja tuntui lämpöiseltä, tämä muotokin vahvistaa tunnetta.




Pilvinen päivä ei jaellut pastellin sävyjä, mutta muodot hivelivät silmää. 
Jotain herkkää kuitenkin.





Kolmas kohde oli lintujen ruokintapaikat, joita yllä pitää Pohjois-Pohjanmaan lintutieteellinen yhdistys.
Tiaisia näkyi useampaa sorttia, joku keltasirkku ja kävipä pikkutikkakin naputtelemassa rasvapötkyä. En ole ennen tätä pikkuista tikkaa tavannutkaan.

Päivä ei valon suhteen ollut paras mahdollinen, mutta myöhemmin päivällä aurinkokin pilkisti. Talvi aikaan aamupäivät ovat vielä pitkälle hämäriä.
Päivä oli kyllä antoisa.
Tulipahan tutustuttua Oulun kaupungin ympäristöön ja tietää, mihin voisi suunnistaa kuvien toivossa.






keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Talven ihmemaa





Kiteiden kirkkaus

Tänään on ollut sanoin kuvaamattoman upea päivä.
Tästä päivästä muistona hentoiset kiteet, joita oli kaikkialla, kuorruttaen maiseman valkoiseen pumpuliin.