Kerran vielä, meri

Meri, ruskea ja vaahtopäinen

Tuulee, meri velloo. Vesi on ruskehtavan sävyistä, mutta valkoiset vaahtopäät kirkastavat sen olemusta.

Meri kasauttaa rannoille kaikennäköistä. Tämä ei kuitenkaan ole ihmisen pois heittämää, vaikka kyllä sitäkin oli.

Löytyihän sitä kukkivaakin rannan tuntumasta. Simpukoita, rentukoita ja raikasta meri-ilmaa, siinä tämän päivän kuvausretki. Kuvien ulkopuolelta täytyy mainita ilmassa kierelleet tervapääskyt. Kuvia en yrittänyt ottaa laisinkaan niistä käytössä olleen putken vuoksi.

Tuima tuijottelija

Pihalla häärätessäni tunsin, että joku minua tuijottaa. Katselin ympärilleni ja huomasin sellaisen kaunis rintaisen, mutta hiukan tuimailmeisen seurailijan  istuvan pensasaidan varjossa,puun päällä.

Sydämeni hypähti ja teki voltin, tunnistin tuon pikkuisen sinirinnaksi. Harvoin olen kohdannut tämän kauniin kesäasukin.
Olin paikallani pitkään ja varovasti hivuttauduin ovea kohti, pitäisi saada kamera.

Kameran kanssa takaisin pihalle, kotvan siellä tähyiltyäni näin liikettä pensaikossa. Siellähän se ystävä istui, etsien katseellaan maasta naposteltavaa.

Nyt sitten takaisin pihatöihin ja kamera lähettyville, jospa tulisi muitakin vieraita piipahtaan.

Auringon tuoja

Kallion ja mäntyjen liitto

Satavan metsäpolku kutsuu hieman sumuisena aamuna.

Painan mieleeni polun varren yksityiskohtia. Olenhan vieraassa ympäristössä ja ihan yksin, lisäksi omaan huonon suuntavaiston.

Polku kuljettaa kohti sumussa erottuvaa kalliota.  Metsä tuoksuu, mustarastaat lurittelevat sointujaan, niin ihmeen rauhallista.

Ympäristö on kaunis. Käkkyräisiä mäntyjä, sileää kallion pintaa, jota sammaleet ja jäkälät kuvioivat. Sumu antaa oman hieman jännittävän lisän, mutta olen turvallisin mielin. Olen painanut polun mieleeni, annan kallion viedä, ihailen tätä vierasta näkymää.

Menen aina vain edemmäs, jossain täytyy olla se korkein kohta. Aavistan, että edessä voisi olla näkymä merelle, olemmehan saaressa.

Edessä kallio hieman nousee. Kaikkialla on kauniita, vääntyneitä puiden muotoja.

Ja vihdoin!
Kyllä, huippu on valloitettu. Sumussa häämöttää merta ja saaria. Harmi, että ilma on sumuinen, mutta toisaalta, sää antoi mukavan lisän tälle metsäretkelle.

No, enhän minä sitä polkua löytänyt. Aikani metsässä harhailtuani löysin pienelle tielle ja se johdatteli taas isommalle kulkutielle ja sitten lopulta sille oikealle, joka vei turvallisesti perille.

Luontopolulla nähtyä

Ruissalosta edelleen.
Niin, tämä luontopolku oli ihan muuta mitä luontopoluilta on yleensä odottanut. Tämä oli ihan lenkkeilijöille tehty, joissakin kohdin kyllä täytti omat luontopolku odotukset. Lintuja tai muita luontoon kuuluvia eläimiä ei tarvinnut odottaa näkevänsä, niin vilkas liikenne oli, mutta muuten ihan mielenkiintoinen.

Hauska rinkula oksien ympärillä kiinnitti huomion polun varrella.

Pohdittiin, että mikä tai kuka on häärinyt tämän puun kimpussa. Runkoon oli kaivettu koloja ympäriinsä, ei kai mikään tikka näin alhaalta etsi syötävää. Voisiko asialla olla mäyrä, kenpä osais kertoa sen.

Tämä on sitten varmaankin Isosittiäinen. Näitä näkyi olevan polulla lehtien päällä ihan liikkumattona, liekkö olleet elossa laisinkaan. Ilma oli koleahko ja pilvinen.

Tätä valkovuokko metsikköä ihailtiin jonkin aikaa. Jatkettiin matkaa ja juuriko olin lausunut " Tämä olisi upean näköinen auringossa", niin silloin aurinko loi muutaman säteen metsikköön. Ehdin ottaa pari kuvaa ja silloin säteet olivat jo kadonneet.

Eräässä polun kohdassa oli mahdollista nähdä merta ja rantakallioita.

Kesyhanhia

Näillä hyvin hoidetuilla Ruissalon viheriöillä sen tapasin.

Valkoposkihanhen, joka on kuin kesyhanhi ikään. Golfkentän ympäristössä lenteli useitakin suurehkoja hanhiparvia, kovaäänisesti huudellen toisilleen tai sitten alla hääriville ihmisille, kysellen laskeutumislupaa.

Meillä sellaista ei ollut ja senpä vuoksi saatiin olla varuillaan, että milloin tulee pallosta takaraivoon. Eipä uskaltanut lähemmäs mennä, eikä kovin sihtailla. Heti kohta, kun pysähtyi, kuultiin takaa varoitushuutoja. Kaipa nuo hanhet tuntevat olonsa turvalliseksi golffareiden reviirillä, ovat tottuneet jo heidän tavoilleen.

Reissun ainoa lintu

Viimeisen aamun viime hetkillä tapasin tien vieren tolpalla istuksivan västäräkin. Olisikohan tämä rouvas henkilö, kun masu on noin riippuva.

Kaikki on katoavaista

Mutta aurinko nousee aina uudestaan

kuva: Teemu P

Eilen aukaisin blogini ja mitäs kummaa, viimeinen postaus oli poissa. Kyllä se pikkuisen heilautti, ei niinkään sen postauksen vuoksi, vaan siihen tulleiden kommenttejen. Tänään on sitten kaikki palannut entiselleen, tai melkein, joitakin kommentteja on siellä jossain, palanneeko takaisin.
Lähinnä halusin ilmoittaa, etten ole poistanut kommentteja, mutta pikkuisen blogeja selattuani, huomasin, että vastaavaa on käynyt muillekin.

Halkeilevaa pintaa

Kuivuudestako kärsii, liiasta auringosta vai kätkeytyykö yllätys näiden kilpien väliin.

Pelkkää pajua

Pelkkää pajua, voisiko niin sanoa, sillä pajun kukinto on viehättävä.
Se tuo mieleen jonkin elävän, hentoine karvoineen, kuin perhosen toukka. Kypsyessään se kaareutuu ja muodostaa viehkoja muotoja. Kukinnan suojassa kasvaa uusi lehtien sukupolvi.

Näissä kukinnoissa ei pörissyt eikä surissut. Aamu oli hieman kolea ja aurinkokin vilahteli vaisusti pilvien takaa.

Pieni tuntematon

Olen yrittänyt etsiä tälle aikaiselle, pienelle kukkialle monena keväänä nimeä. En osaa yhdistää sitä mihinkään, lähinnä mieleen tulee esikko. Lehdet ovat maata vasten ruusukkeena. Niiden keskeltä nousee kukkavana, joka venyy pituutta kunnes kukkiin muodostuu siemenet. Kukat ovat ryhmässä ja tosi pieniä, ruusun punaisia.
Kasvi talvehtii vihreänä mielellään pudonneiden lehtien suojassa kevät auringolta. Luonnonvarainen ja siementää pitkin pihaa.
Pelkästä kukasta varmaankin on vaikea tunnistaa, pitäisi ottaa vielä lehdistä kuva sekä niistä siemenistä, kunhan kypsyvät.
Aikaisemmin, kun hoidin näitäkin pieniä, niin palkitsivat hoitajan kauniilla, vaaleanpunaisella kukkamatolla.

Tiitsalle kiitos! Tämä on siis kevättaskuruoho, enpä olisi osannut tuollaista kukkaa etsiäkkään.

Säikähtäin

Yllättäin

Tunnelmointia auringonlaskun aikaan

Jään ja veden liitto

Talvi vielä viimeisillä voimillaan tarjosi järvelle kihloja, mutta surkeasti sulhasmiehen kävi. Ei tullut jäästä järven puolisoa, vaan kihlat valui velloviin vesiin.

Keväällä kuljemme kaksin

Pidettiin viikon mökkiloma ja kiersin lähiseudun kuvauskohteita. Lintuja tuli tietenkin kuvattua Maaningan Patalahdella, josta nämäkin suurelta osin on.
Patalahdella oli ahkeraan "linnustajia" liikkellä ja lintujakin, vaikka eräs lintumies totesi, että on vähän vesilintuja. Kurkia oli sekä joutsenia ja säikähdinpä kaulushaikaraa, joka puhalsi pulloon ihan vieressä. Lintua ei varmaankaan kovin moni pääse näkemään, mutta sen persoonallinen ääni kuuluu kauas. Enpä minäkään päässyt lintua kuvamaan, mutta kuvasin muita, jotka eivät olleet niin salamyhkäisiä.