Kallion ja mäntyjen liitto

Satavan metsäpolku kutsuu hieman sumuisena aamuna.

Painan mieleeni polun varren yksityiskohtia. Olenhan vieraassa ympäristössä ja ihan yksin, lisäksi omaan huonon suuntavaiston.

Polku kuljettaa kohti sumussa erottuvaa kalliota.  Metsä tuoksuu, mustarastaat lurittelevat sointujaan, niin ihmeen rauhallista.

Ympäristö on kaunis. Käkkyräisiä mäntyjä, sileää kallion pintaa, jota sammaleet ja jäkälät kuvioivat. Sumu antaa oman hieman jännittävän lisän, mutta olen turvallisin mielin. Olen painanut polun mieleeni, annan kallion viedä, ihailen tätä vierasta näkymää.

Menen aina vain edemmäs, jossain täytyy olla se korkein kohta. Aavistan, että edessä voisi olla näkymä merelle, olemmehan saaressa.

Edessä kallio hieman nousee. Kaikkialla on kauniita, vääntyneitä puiden muotoja.

Ja vihdoin!
Kyllä, huippu on valloitettu. Sumussa häämöttää merta ja saaria. Harmi, että ilma on sumuinen, mutta toisaalta, sää antoi mukavan lisän tälle metsäretkelle.

No, enhän minä sitä polkua löytänyt. Aikani metsässä harhailtuani löysin pienelle tielle ja se johdatteli taas isommalle kulkutielle ja sitten lopulta sille oikealle, joka vei turvallisesti perille.