On niitä, jotka vaipuvat tyylikkäästi talvilepoon. Saavat kauniin värityksen, hiipuvat hiljaa, huomaamatta. Vaatimattomia, mutta silti niin kauniita.
Toisilla on vomakkaampi tahto. Kuivuvat ja käpristyvät itseensä,. Talven ottavat vastaan uhmakkaasti, eivät hevillä paina päätään kosteaan maahan.
Onhan niitä ilopillereitäkin, jotka koristavat itsensä loistavin värein, nauttien olostaan ja elostaan. Ilman näitä väriläiskiä luonnosta puuttuisi se jokin.
Hieno kirjoitus. Samanlaisissa aatoksissa oltu täälläkin päin.
VastaaPoistaNiin juuri, hyvin hoksattu ja kirjoitettu ja niinhän se onkin!
VastaaPoistaYlimmässä kuunliljoja ilmeisesti, ovatko noin kuivia, no aikansa kutakin :D
Arvokkaasti näyttävät nämä ainakin menevän talviunille, kauniita!
VastaaPoistaViisaasti, hyvä kirjoitus, näin on meidän ihmstenkin kanssa,
VastaaPoistaOtamme syksymme eritavalla vastaa.
Siis myös kun vanhenemme.
Noin siinä käy: väri tosiaan pakenee, mutta monen erikoisen muunnoksen kautta.
VastaaPoistaKuule, vaikka joka kerta en sanoja löydäkään, niin kyllä nautin kuvistasi!
VastaaPoistaOlenkin aina epäillyt, että kasveilla on oma tahto.
VastaaPoistaKaunis myös edellinen tekstisi.
Kauniisti kirjoitit syksyn lehdistä, kuunliljat loistavat kultaisina, keskimmäinen kuva on aivan ihana ja pirteästi punastuvat alimmaisen kuvan lehdet.
VastaaPoistaHieno tutkielma kuvien kera, näinhän se on.
VastaaPoistaHieno näkökulma, teksti ja kuvat. Ihan kuin kaikki kasvit ovat kasvaessaanki erilaisia, sama monimuotoisuus välittyy niiden poismenossakin. Se on vähintään yhtä mielenkiintoinen prosessi kuin kasvukin.
VastaaPoista