tiistai 14. syyskuuta 2010

Lakastuvaa, kuivuvaa


On monenlaista tyyliä ottaa muutokset luonnossa vastaan.




On niitä, jotka  vaipuvat tyylikkäästi talvilepoon. Saavat kauniin värityksen, hiipuvat hiljaa, huomaamatta. Vaatimattomia, mutta silti niin kauniita.







Toisilla on vomakkaampi tahto. Kuivuvat ja käpristyvät itseensä,. Talven ottavat vastaan uhmakkaasti, eivät hevillä paina päätään kosteaan maahan.






Onhan niitä ilopillereitäkin, jotka koristavat itsensä loistavin värein, nauttien olostaan ja elostaan. Ilman näitä väriläiskiä luonnosta puuttuisi se jokin.






10 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus. Samanlaisissa aatoksissa oltu täälläkin päin.

    VastaaPoista
  2. Niin juuri, hyvin hoksattu ja kirjoitettu ja niinhän se onkin!
    Ylimmässä kuunliljoja ilmeisesti, ovatko noin kuivia, no aikansa kutakin :D

    VastaaPoista
  3. Arvokkaasti näyttävät nämä ainakin menevän talviunille, kauniita!

    VastaaPoista
  4. Viisaasti, hyvä kirjoitus, näin on meidän ihmstenkin kanssa,
    Otamme syksymme eritavalla vastaa.
    Siis myös kun vanhenemme.

    VastaaPoista
  5. Noin siinä käy: väri tosiaan pakenee, mutta monen erikoisen muunnoksen kautta.

    VastaaPoista
  6. Kuule, vaikka joka kerta en sanoja löydäkään, niin kyllä nautin kuvistasi!

    VastaaPoista
  7. Olenkin aina epäillyt, että kasveilla on oma tahto.
    Kaunis myös edellinen tekstisi.

    VastaaPoista
  8. Kauniisti kirjoitit syksyn lehdistä, kuunliljat loistavat kultaisina, keskimmäinen kuva on aivan ihana ja pirteästi punastuvat alimmaisen kuvan lehdet.

    VastaaPoista
  9. Hieno tutkielma kuvien kera, näinhän se on.

    VastaaPoista
  10. Hieno näkökulma, teksti ja kuvat. Ihan kuin kaikki kasvit ovat kasvaessaanki erilaisia, sama monimuotoisuus välittyy niiden poismenossakin. Se on vähintään yhtä mielenkiintoinen prosessi kuin kasvukin.

    VastaaPoista