Veden pauhua

Koiteli kuohui ja vettä virtasi.
Veden pauhatessa ja vaahdotessa totesin: ei minusta koskien kuvaajaa tule. Näin rajussa vedessä on jotain todella suurta ja pelottavaa, jota en osaa lähestyä.

Suuret vesimassat vyöryvät vihaisesti eteenpäin, ne ovat tosi vihaisia ja tahtovat nielaista sinut.
Kummasti tuo jatkuva veden myllerrys myös lumoaa katsojansa ja silmä hakee jotain pysyvämpää.

Kallioiden koloissa kaaosmainen myllerrys hieman laantuu.
Veden läpi kuultavat kivet hehkuvat, veden liikehdintä on maltillisempaa ja se rauhoittaa.
Taidan pitää hiljaa vellovista vesistä, joiden väri- ja äänimaailma on säyseämpää.

Keväiset kosket ovat hienoja luonnon näytelmiä, mutta kohde täytyy tuntea omakseen, jotta sitä voi kuvata.
Kosket ovat jääneet vieraiksi ja pelottaviksikin, kyllä niistä kuitenkin muutama kuva pitää räpsäistä silloin tällöin, jospa vähitellen tutustutaan.